Koiraenkelit

Ensimmäinen bernimme tassutteli elämääni syksyllä 1994. Se oli Cessi – koira, joka avasi oven kokonaan uuteen maailmaan. Cessin myötä alkoi vuosien mittainen bernihulluus: treenikentät, tokokisat, kurssit, koulutukset, kasvattajaopinnot, oma Satakunnan Sennen -alajaosto ja lopulta myös oma pentue Dearbern’s‑kennelnimellä. Bernit olivat elämäni koiria, yksi toisensa jälkeen – Hilla, Tyrni ja Aronia. Jokainen jätti oman ainutlaatuisen  jälkensä sydämeeni.

1990‑luvun lopussa joukkoon mahtui myös yksi kodinvaihtaja‑dobermanniuros. Se tuli meille vuoden ikäisenä, ja vaikka ulkokuori oli terävä, sisällä asui maailman kiltein lammas. Se solahti laumaan kuin olisi aina ollut siinä.
Vuosien varrella elämä muuttui, koirat lähtivät yksi toisensa jälkeen koirien taivaaseen, alkoi ns koiraton kausi, mutta vain tullakseen joskus takaisin.  Sain kaksi ihanaa poikaa ja  lapset kasvoivat. Koiraton olo kävi tukalaksi…koirien jälkeinen hiljaisuus alkoi tuntua liian hiljaiselta. Ajatus uudesta koirasta hiipi takaisin – mutta mikä rotu? Sydän tiesi vastauksen ennen kuin järki ehti mukaan: sveitsiläinen sen olla piti.
Appenzellistä ei ollut nuoruusvuosilta kovin mairittelevaa mielikuvaa, mutta jokin siinä silti veti puoleensa. Ja kun Porin KV‑näyttelyssä eteemme osui nauravainen kasvattaja ja tieto kolmiviikkoisista pennuista… tiesin, miten siinä tulisi käymään.

Syksyllä 2022 pieni, topakka ja sydämenkokoinen appenzelli Bertta valitsi meidät. Luulin saavani lenkkikaverin. Sainkin takaisin kokonaisen osan itseäni – sen kipinän, jonka luulin jo hiipuneen. Bertta herätti sen yhdellä katseella.